Singin' In The Rain

This morning I woke up with the sound of rain, pouring down like a waterfall had decided to move on our roof. It's kept going on for hours and hours with no sign of abating - what a wonderful way to spend a free Saturday in June! It's no use to do any laundry or work in the garden and visiting the local summer market is a ridiculous idea, so the only option is actually to have another cup (who am I kidding, huge mug) of coffee and sit down with the laptop. I suppose I could read as well, but perhaps I'll tell you about some things I associate with rain.
As a September child, I have always liked rain on some unconscious level. I like the way it sounds and the fresh smell afterwards, and one of my fond childhood memories is how my dad and I used to go out watching when it rained really hard. I was never afraid of thunder, either, because dad said it

was just the angels moving some rocks with a wheelbarrow.
Another memory from school years is waking up with the sound of rain when there would be a running contest or alike at school; I have never been sporty and it was just wonderful to hear the rain and know that the event would be postponed and replaced with playing volleyball, something that I was not so bad with.
Third encounter with rain that comes to mind is from my teenage. I have this cousin who used to spend a lot of time at our grandma's when we were young, and she's always been like an extra sister to me. One Easter holiday we had absolutely nothing to do and decided to go out in the pouring rain; equipped with rubber boots, raincoats and umbrellas out we went, sang, danced and played in the puddles like a couple of five-years-olds. Perhaps I won't tell how old we were at the time, but I can reveal that we would have been old enough to go to a school disco instead. One of the funniest evenings I can remember!

 I'm still intrigued with thunderstorm and lightning (did you just hear those words with Freddie Mercury's voice?) and have thought about how to make my own children not afraid of forces of nature. It's obvious that you don't go standing on an open field or under a big tree in a thunderstorm, but you can still admire the weather - a car is a very good place for that. My husband and I have sat many times on the porch, counting seconds from a lightning to the thunder boom, and all in all behaved like children watching fireworks on a new year's eve. The rain rinses everything, and after a thunderstorm the world is somehow all fresh and new - and now Freddie's voice started singing in my head "a new life is born"...
And last but not least, to honour my blog name, I must not forget Rob Mc Kenna.

He is a character in So Long, And Thanks For All The Fish, the fourth book in Douglas Adams' Hitchiker's-"trilogy". McKenna is a lorry driver who seems to take the rain with him wherever he goes. He hates the rain, but the clouds just love him and want to follow him. To prove this, he keeps a log and shows it even to scientists, who tell that he has this supernormal ability to cause rain, he is actually a Rain God. These clouds do have a silver lining, because McKenna turns his curse into a job: people start paying him for not to come to a place, as he is like a lightning conductor and can lead the rainstorms somewhere else.
Now let's finish with this uplifting song in our minds (You Tube knows if you don't):
I'm singing in the rain, just singing in the rain
What a glorious feelin', I'm happy again
I'm laughing at clouds, so dark up above
The sun's in my heart, and I'm ready for love!
Heräsin aamulla sateen ääneen, kuin vesiputous olisi muuttanut meidän katolle. Sitä on nyt jatkunut tuntikausia - mikä ihana vapaa kesäkuun lauantai! Ei hyödytä pyykätä tai touhuta puutarhassa ja markkinoille lähtö on naurettava ajatus, joten ei voi kuin ottaa toisen kupin kahvia (hah, jättimukin) ja istua alas läppärin kanssa. Voisin tietysti lukeakin, mutta taidan kertoa teille sateisia muistoja.
Syyskuun lapsena olen aina jotenkin pitänyt sateesta. Pidän sen äänestä ja jälkeen päin tulevasta tuoksusta, ja yksi mukava lapsuusmuisto on kun tapasimme mennä isän kanssa ulos katsomaan kun satoi oikein kunnolla. En koskaan pelännyt ukkosta, koska isä kertoi että enkelit siellä vain siirtelevät kiviä kottikärryillä.
Kouluaikaisia muistoja on herääminen sateeseen, kun koulussa piti olla joku juoksukilpailu tai vastaava; en ole koskaan ollut sporttinen ja oli ihana herätä, kun tiesi että sateen takia kisa siirretään ja sen sijaan pelataan lentopalloa, jossa en ollut kovin surkea.
Kolmas sademuisto on teinivuosilta. Yksi serkuistani vietti nuorena paljon aikaa yhteisen isoäidin luona, ja on aina ollut minulle kuin ylimääräinen sisko. Yhtenä pääsiäisenä meillä ei ollut kerta kaikkiaan mitään tekemistä, ja päätimme lähteä ulos kaatosateeseen; kumpparit jalkaan, sadetakit ja sateenvarjot matkaan ja menoksi, ja niin me lauloimme ja tanssimme ja leikimme lätäköissä kuin pari viisivuotiasta. En taida kertoa kuinka vanhoja olimme, mutta paljastetaan että tarpeeksi vanhoja menemään kouludiskoon, jos sellainen olisi ollut saatavilla. Yksi hauskimmista illoista mitä muistan!
Ukkonen ja salamat kiehtovat minua edelleen (kuulitko äsken Freddie Mercuryn laulavan "thunderbolt and lightning") ja olen yrittänyt että omat lapset eivät oppisi pelkäämään luonnonvoimia. Ukkosmyrskyssä ei tietenkään mennä aukealle tai ison puun alle, mutta säätä voi silti ihailla - vaikkapa auto on hyvä paikka. Olen monesti istunut miehen kanssa kuistilla laskemassa sekunteja salamasta jyrinään, ja ylipäätään ollut kuin lapset katsomassa ilotulitusta uudenvuodenaattona. Sade huuhtelee kaiken, ja ukkosmyrskyn jälkeen koko maailma on jotenkin tuore ja raikas - ja nyt Freddie alkoi laulaa päässäni "a new life is born...".
Blogini nimeä kunnioittaen täytyy muistaa myös Rob McKenna, henkilöhahmo kirjassa Terve, ja kiitos kaloista, joka on neljäs osa Douglas Adamsin liftari-"trilogiassa". McKenna on rekkakuski, joka vie sateen mennessään kaikkialle missä käy. Hän inhoaa sadetta, mutta pilvet rakastavat häntä ja tahtovat seurata häntä mihin tahansa. Todistaakseen ilmiön hän pitää sadepäiväkirjaa ja näyttää sitä lopulta tiedemiehille, joiden mukaan hänellä on yliluonnollinen kyky aiheuttaa sadetta, hän on itse asiassa sateen jumala. Näillä pilvillä tosiaan on hopeareunus, koska McKenna muuttaa kirouksensa työksi: ihmiset alkavat maksaa siitä että hän ei tule tiettyyn paikkaan, koska hän toimii kuin ukkosenjohdatin joka vie myrskyn muualle.
Päätteeksi piristävä pätkä (You Tube osaa jos sinä et), suomeksi Laulaen sateessa:
Jo saapui myrskysää, taas pilvi yllättää
laulu taivahan kannelle kaikukoon tää
Näin kulkiessain, nyt laulan mä vain
on auringonpaiste mun mielessä ain!

Never too late to have a happy youth

Hello, sorry for the long delay - it's been life as usual, first sickness, then some school stuff and family celebrations and last but not least, a child's concert trip which consumed my time and energy.

Those of you who have read my texts before know that I'm certainly not a Mother of the year - I'm plain lazy and mostly encouraging the offspring to do things themselves and become independent. But Mother Nature loves irony, and thus one of my children is very careful and wants to be perfect in everything or skip the whole thing. So I find myself explaining that good enough is good enough, one doesn't have to master everything, it's ok to stop and ask for the way, nobody really likes perfect people... This child is actually very handy and capable but doesn't believe it, and my opinion doesn't account. It's often frustrating and even annoying to keep telling that everything's going just fine, but lately I have felt like my efforts are finally giving some results.

I guess we all were insecure and not happy with ourselves in our teens, and my parents were the most embarrassing people in the world. When I look back, they were just like everybody else's family, but when you're sixteen all the troubles of the world are lying on your shoulders. I think that today's youth is more confident about this particular matter, at least my children have been seen with my husband and I in public places, and last summer I even went to a stadium concert with my older daughter. Perhaps we are just as annoying and humiliating as our parents were, but we imagine that our generation is somehow cooler than the former ones - our children are going to grow up with terrible traumas because they can't find anything to rebel about.

Last Saturday I had the rare chance to see how it would feel to be fourteen again, and to be rock even if it bothers my teenagers. Our local organizers arranged a rock music festival less than a kilometer from our home, and the main performer was one of my youth heroes.

Pelle Miljoona is a Finnish punk rock musician and writer, who started his career in the late 70's. His biggest time was in the 80's just when I was a teenager, but I never got to see him perform live back then.

Luckily he's kept touring more or less through these decades, and now I finally had the opportunity to actually see him sing all those big hits (and notice that I still remember the lyrics). It was nostalgic, a bit sad to see how we all have changed, but also encouraging - there were people older than myself, people who are now grandparents, and still they danced and sang along like those thirtysomething years had been just a dream. Age is only a number, whether you are a rock musician, a school teacher or a bus driver.

My husband had seen Pelle Miljoona on stage in the 80's but he was just as overwhelmed - it was really like falling back through some time portal, and seeing the people around jamming along was magnificent. We had both liked the artist when we were teenagers, but we never knew each other back then, and this is one more reason why it was so nice to have this experience together. Maybe our next childfree weekendtrip will be to a heavy metal concert or something like that? Many of the old time favourites seem to be touring again (like us, they refuse to be old), and one of the good things about being in your fifties is that you can afford a concert ticket and still have money left to get a hotel room, too. Anyway, it's still cheap if it helps you coping with the daily nuisances and strengthens your relationship with the significant other. Keep on rocking!

Heippa, pahoittelut pitkästä tauosta, tämä on vain elämää - ensin sairastumisia, sitten koulujuttuja ja perhejuhlia, ja viimeksi aikaa ja energiaa vei lapsukaisen konserttireissu.

Jos olet lukenut juttujani aiemmin, tiedät että en tosiaan ole mikään Vuoden Äiti - olen yksinkertaisesti laiska, ja useimmiten kannustan lapsia tekemään asiat itse ja olemaan itsenäisiä. Mutta Luontoäiti rakastaa ironiaa, ja on antanut minulle lapsen, joka on tosi varovainen ja haluaa joko tehdä kaiken täydellisesti tai jättää koko jutun väliin. Joten löydän itseni vakuuttamasta että tarpeeksi hyvä on tarpeeksi hyvä, kaikessa ei tarvitse olla mestari, on ihan ok pysähtyä ja kysyä tietä, kukaan ei oikeastaan pidä täydellisistä ihmisistä... Tämä lapsi on todellisuudessa varsin kätevä ja pystyvä, ei vain itse usko sitä, ja äidin mielipidettä ei lasketa. Usein on turhauttavaa ja ärsyttävääkin hokea että kaikki menee hienosti, mutta viime aikoina on tuntunut siltä että ponnistelut alkavat tuottaa tulosta.

Taisimme kaikki olla teineinä epävarmoja ja tyytymättömiä itseemme, ja ainakin minun vanhempani olivat maailman noloimpia ihmisiä. Nyt tajuan että he olivat aivan samanlaisia kuin muidenkin perheet, mutta kun olet kuudentoista niin kaikki maailman murheet ovat sinun hartioillasi. Nykynuoret tuntuvat olevan hieman itsevarmempia tässä asiassa, ainakin meidän nuoriso on näyttäytynyt julkisilla paikoilla minun ja miehen kanssa, ja viime kesänä olin jopa stadionkonsertissa vanhemman tyttären kanssa. Luultavasti olemme aivan yhtä ärsyttäviä ja hävettäviä kuin omat vanhempamme aikanaan, mutta kuvittelemme että meidän sukupolvemme on jotenkin coolimpi kuin edelliset - lapsillemme tulee kauheita traumoja kun he eivät tiedä mitä vastaan kapinoida.

Viime lauantaina minulla oli harvinainen mahdollisuus kokea millaista olisi olla taas neljäntoista, ja olla rock vaikka se riepookin omia teinejä. Paikalliset puuhanaiset ja -miehet järjestivät rockfestivaalin vajaan kilometrin päässä meiltä, ja pääesiintyjä oli yksi nuoruuteni idoleista. Pelle Miljoona on suomalainen punkrokkari ja runoilija/kirjailija, joka aloitti uransa jo 70-luvun lopulla. Hän oli huipulla 80-luvulla kun olin teini, mutta en koskaan päässyt silloin näkemään Pelleä livenä. 

Onneksi hän on jatkanut keikkailua harvakseen kaikki nämä vuosikymmenet, ja nyt oli viimein tilaisuus nähdä hänen laulavan kaikki ne hitit (ja todeta että sanat on vieläkin muistissa). Se oli nostalgista, vähän surullista nähdä miten me kaikki olemme muuttuneet, mutta myös rohkaisevaa - siellä oli minua vanhempia ihmisiä, ihmisiä jotka ovat jo isovanhempia, jotka tanssivat ja lauloivat mukana aivan kuin reilut kolmekymmentä vuotta olisi ollut pelkkää unta. Ikä on vain numero, olitpa sitten rockmuusikko, opettaja tai bussikuski. 

Mieheni oli nähnyt Pellen lavalla 80-luvulla, mutta oli yhtä vaikuttunut - tuntui kuin olisi pudonnut aikaporttiin, ja oli mahtavaa nähdä ihmiset jammailemassa ympärillä. Olemme kumpikin pitäneet Pellestä jo teineinä mutta emme tunteneet toisiamme silloin, ja siksikin oli hienoa tehdä tämä yhdessä. Ehkä seuraava lapsivapaa viikonloppureissu suuntautuukin hevikonserttiin tai vastaavaan? Monet vanhoista suosikeista tuntuvat taas keikkailevan (kieltäytyvät tulemasta vanhoiksi niin kuin mekin), ja yksi hyvä puoli viisikymppisyydessä on että on varaa keikkalippuun ja silti pystyy vielä ottamaan hotellihuoneenkin. Joka tapauksessa se on aika halpaa huvia jos se auttaa jaksamaan arjen pyöritystä ja vielä vahvistaa parisuhdettakin. Rokkaamaan siitä!

Mother's Day is every day

Happy Mother's Day to each and everyone out there! It is a beautiful tradition and a good reminder of that the mankind couldn't make it if there weren't mothers. Although the daily life is, in most countries, not quite as tough as is used to be, and it is easier to keep a baby alive, it is still a big task to take responsibility for a whole new human being and raise that child to become a decent adult. Not saying that the fathers wouldn't have their share to do with it, but I do claim that in many families, it is the mother who takes care of the little daily things in the children's lives, remembers the dentist's appointments, plans the birthday parties, attends the parental meetings and so on.

In our minds, we have a picture of how the Mother's Day should be celebrated: the family making breakfast in the kitchen while mom pretends to be sleeping, coffee in bed and perhaps singing a song, cards, presents and roses. And of course, lunch or dinner in a restaurant, the whole family, grandparents and friends present. This is what we have learned from movies and tv shows, where the sun is always shining in the spotless kitchen.
In real life, that's not how it goes. I don't know about you others, but I won't wait for my breakfast, because I need my coffee, and my back starts to hurt if I sleep too long. And I do not want to eat in bed, it would simply feel stupid and awkward. However, I do get a lot of self-made cards and little presents, and that's just lovely. This year I got five cards - I only have three children, but the youngest one spends several days drawing and planning and anxiously waiting for the big day to come.  (I have told my husband about twenty years ago that I'm not his mom and therefore expect nothing from him on the Mother's Day.)

Personally I have always felt that the Mother's Day is more about the grandmothers. When I was a child we would always visit my grannies and meet my parents' siblings and my cousins, the whole extended family. Now that the grannies are no longer with us, the focus has moved to the next generation, and we are celebrating my children's grandmothers. We visited my mother-in-law yesterday and will be seeing my own mother the next Saturday, she had other plans for this weekend. I discussed this the other day with a couple of colleagues, and we came to the conclusion that it has always been the grandmothers - it is the oldest generation that gets the attention, and perhaps it is exactly as it should be. They have taken care of us all and still keep worrying about us, hoping for the best but preparing for the worst, always ready to help if and when we need them.

Do you remember the "friendship books" that little school girls use to have? The ones where you tell your favourite colour, subjects at school and which boy band you like? There's always also the inavoidable question of what you'll be when you grow up. My husband once answered this "a grandfather", and that's a great career goal for anybody! So I'll set my mind on becoming a grandmother - wise, respectable, dignified and well-mannered, a great listener and even better in giving hugs and advice. It must be pointed out that this doesn't automatically include having grandchildren of my own, because you can very well be an honorary grandma to all children in the world. However, I do have three children and hope to hear little feet tapping in this house, again - maybe not in the immediate future but some day. If I can't make all those things I used to describe a grandmother, I'll focus on the hugs and listening, and probably try to slip in some advice as well, hoping that my offspring pays a little more attention than Arthur Dent.
Iloista äitienpäivää ihan jokaikiselle! Se on kaunis perinne ja hyvä muistutus siitä, että ihmiskunta ei selviäisi ilman äitejä. Vaikka elämä ei useimmissa maissa ole enää niin rankkaa kuin joskus ennen ja vauvan pitäminen hengissä on helpompaa, on silti iso haaste ottaa vastuu upouudesta ihmisestä ja kasvattaa nyytistä kunnollinen aikuinen. Toki isilläkin on osuutensa asiaan, mutta väitän silti että monissa perheissä äiti huolehtii enemmän lasten päivittäisistä jutuista, muistaa hammaslääkärit, järjestää synttärit, käy vanhempainilloissa ja niin edelleen.
Meillä on tarkka kuva siitä miten äitienpäivää kuuluu juhlia: perhe laittamassa aamiaista kun äiti teeskentelee nukkuvansa, aamukahvi vuoteessa, ehkä laulukin, kortteja, lahjoja ja ruusuja. Ja tietysti lounas tai päivällinen ravintolassa, mukana koko perhe, isovanhemmat ja ystäviä. Näin olemme oppineet elokuvista ja tv-sarjoista, joissa aurinko paistaa aina tahrattomaan keittiöön.
Oikeassa elämässä se ei mene ihan niin. En tiedä teistä muista, mutta minä en odottele aamiaista vaan tarvitsen aamukahvini, ja selkäkin tulee kipeäksi jos nukun liian pitkään. Enkä halua syödä sängyssä, se tuntuisi hölmöltä ja keinotekoiselta. Saan kuitenkin itsetehtyjä kortteja ja pikku lahjoja, ja se on aivan ihanaa.Tänä vuonna sain viisi korttia - lapsia on vain kolme, mutta kuopus viettää monta päivää piirtäen ja suunnitellen ja odottaen suurta päivää. (Miehelle sanoin parikymmentä vuotta sitten että en ole hänen äitinsä, enkä kaipaa häneltä äitienpäivälahjaa.)
Itse olen aina mieltänyt että äitienpäivässä on enemmän kyse isoäideistä. Kun olin lapsi silloin käytiin aina mummojen luona, ja tavattiin vanhempien sisaruksia perheineen. Nyt kun omia mummoja ei enää ole, kohteena on heistä seuraavaan sukupolvi, eli juhlitaan omien lasten isoäitejä. Eilen kävimme anopin luona, ja minun äitini tavataan seuraavana lauantaina, kun hänellä oli muuta menoa tänä viikonloppuna. Puhuin tästä myös parin työkaverin kanssa, ja tulimme siihen tulokseen että isoäidit ovat aina olleet pääosassa - huomio kohdistuu vanhimpaan sukupolveen, ja niin sen pitää ollakin. He ovat huolehtineet meistä kaikista ja tekevät niin yhä, toivoen parasta mutta varautuen pahimpaan, aina valmiina auttamaan jos ja kun tarvitsemme apua.
Muistatteko ystäväkirjat, joita tytöillä on koulun alaluokilla? Ne joihin merkitään lempiväri, lempiaine koulussa ja mitä poikabändiä fanittaa? Siellä on aina myös pakollinen kysymys, mikä minusta tulee isona. Mies vastasi kerran "isoisä", ja se on mahtava uratavoite kenelle tahansa! Niinpä aion joskus olla isoäiti - viisas, kunnioitettu, arvokas ja hyväkäytöksinen, hyvä kuuntelija ja vielä parempi halaaja ja neuvonantaja. Huomautettakoon että tämä ei pakosta tarkoita omia lapsenlapsia, koska voi mainiosti olla kunniamummo kaikille maailman lapsille. Toisaalta minulla on kolme lasta, ja toiveissa on vielä kuulla pienten jalkojen tepsutusta - ei välttämättä ihan lähitulevaisuudessa, mutta jonain päivänä. Jos en selviä kaikista edellämainituista isoäidin kriteereistä, koitan keskittyä halauksiin ja kuunteluun, ja jos livautan sekaan vähän neuvojakin niin toivotaan että jälkikasvu kuuntelee vähän tarkemmin kuin Arthur Dent.
Kuvan teksti: "Tiedätkö", Arthur sanoi, "juuri tälläisella hetkellä, kun minut aiotaan heittää ulos vogonien avaruusaluksesta Betelgeusesta kotoisin olevan miehen kanssa tukehtumaan ulkoavaruuden tyhjiössä, minä todella toivon että olisin kuunnellut mitä äitini sanoi minulle kun olin pieni poika."
"Kuinka niin? Mitä hän sitten sanoi?"
"En minä tiedä. En koskaan kuunnellut."

The Labour Day is not about the spring cleaning

Have you already washed your windows, cleaned the closets and changed the curtains for the summer? How about raking the lawn and buying new plants if you have a garden? Guess what -

I have done none of those things, and I very much doubt that I will, either. Do you remember that Moomin story in which the forest animals believed that Christmas was some scary and dangerous monster? Everyone kept cleaning, cooking and buying presents for Christmas, and they thought it was because you'd have to give the beast all kinds of things so it would leave the village alone.

I do believe that the spring is not afraid of my dirty windows, and the summer will be here eventually, even if I don't kill myself with gardening. We will probably do as much as pick the dead leaves and comb the lawn a little here and there, and buy a couple of summer flowers in hanging baskets. As for the indoor cleaning, I'll wait and see whether the inspiration will strike me or not - but I'm not holding my breath.

In Finland we celebrate the Labour Day on May the 1st. It is considered a joint carnival for workers,

students and spring in general, and on Labour Day, every Finn belongs to working class. It is perhaps the only day of the year when the calm and introverted Finns may be able to let it go and have party in the streets, talking to strangers and swimming in fountains... Many of us change into summer clothing, no matter what the weather, and go picknicking in the nearest park. If our ancestors started going barefoot from May the 1st, we can't be any weaker than that! My husband and I have often barbecued though it's been snowing, but hey, we have also had grilled sausages with our guests on many a New Year's Eve. This year, we are staying home the whole weekend and don't have any extra activities - not even a trip to the marketplace to buy the traditional Vappu-balloon.
But back to the ongoing spring buzz - my mother-in-law does the windows about every month, my

mother wouldn't dream of not planting something new every year, and I know many people in my own generation who really look forward to the summer time and all outside activities that go with it. I kind of envy those who have the energy, but for me, summer means the opportunity to drink my morning coffee on the deck and that I only need to get myself to the work, don't need to worry about the daughters' school work. Dalai Lama's advice can be applied to all kinds of situations, especially things that you "must do" because your mother and grandmother always did: “If there is no solution to the problem then don't waste time worrying about it. If there is a solution to the problem then don't waste time worrying about it." In other words, don't worry - do what you can and focus on being happy.
Joko olet pessyt ikkunat, siivonnut komerot ja vaihtanut verhot kesäksi? Entäpä nurmikon haravointi ja uusien kasvien osto, jos teillä on puutarha? Minä en ole tehnyt mitään noista, enkä taida tehdäkään. Muistatteko Muumi-tarinan, jossa metsän eläimet luulivat että Joulu on jokin pelottava ja vaarallinen otus? Kun kaikki siivosivat, kokkasivat ja ostivat lahjoja joulua varten, ne ajattelivat että se on peto, jolle pitää antaa lahjuksia jotta se jättäisi kylän rauhaan.
Minä en usko että kevät pelkää meidän likaisia ikkunoita, ja kesä kyllä tulee aikanaan vaikka en tapa itseäni puutarhatöillä. Kaipa me keräilemme enimmät kuolleet lehdet ja rapsutamme nurmikkoa sieltä täältä, ja terassille ostetaan pari amppelia. Mutta mitä tulee muuhun siivoukseen, jään odottamaan inspiraatiota - enkä pidätä henkeä odotellessa. 
Suomessa vietetään vappua (työn päivää) toukokuun ensimmäisenä päivänä. Se on työläisten, ylioppilaiden ja kevään karnevaali, ja Vapun-päivänä jokainen suomalainen on työläinen. Se on myös ehkä ainoa päivä vuodessa, jolloin puhumattomat ja sisäänpäinkääntyneet suomalaiset antavat mennä ja juhlivat kaduilla, puhuvat tuntemattomille ja uivat suihkulähteissä... Monet meistä vaihtavat kesävaatteisiin, oli keli mikä hyvänsä, ja menevät piknikille lähimpään puistoon. Jos esi-isät kulkivat paljain jaloin vapusta alkaen, ei voida olla sen heikompia! Meillä on usein grillattu lumisateessa, mutta toisaalta meillä on myös grillattu makkaroita vieraiden kanssa useana uudenvuodenaattona. Tänä vuonna ollaan viikonloppu kotona ilman mitään kummempaa ohjelmaa, ei edes torireissua perinteisen vappupallon ostamista varten.
Mutta takaisin  käsilläolevaan kevätintoiluun - anoppi pesee ikkunat noin kerran kuukaudessa, äiti ei voisi kuvitella kevättä ilman uusia kasveja, ja tunnen omastakin sukupolvesta monta jotka oikein odottavat kesää ja siihen liittyviä ulkohommia. Jotenkin kadehdin ihmisiä joilla virtaa riittää, mutta minulle kesä tarkoittaa mahdollisuutta juoda aamukahvi terassilla, ja että tarvitsee hoitaa vain itsensä töihin, ei murehtia tyttöjä kouluun. Dalai Laman neuvoa voi soveltaa kaikkiin tilanteisiin, erityisesti asioihin jotka "kuuluu tehdä" koska äiti ja isoäitikin tekivät niin: "Jos ongelmaan ei ole ratkaisua, älä tuhlaa aikaa sen murehtimiseen. Jos ongelmaan on ratkaisu, älä tuhlaa aikaa sen murehtimiseen." Toisin sanoen, älä murehdi - tee mitä pystyt ja keskity onnellisuuteen. 
Ilmapallokuvassa: Lentämisen salaisuus on heittäytyä maata kohti osumatta siihen. 

Feeding the troops and other daily nuisances

When you have children, you are supposed to

feed them regularly. This is mostly a boring business, unless you can afford a household staff that sees to their needs, or if you happen to run a restaurant. Otherwise this daily demand takes a lot of planning and work, and no matter what you do, it could always be done better. Thank heavens, nowadays we have many ways to make it easier. But no matter what you do, somebody thinks you're not good enough.

If you make pancakes and bake, you're spoiling you offspring rotten and ruining their health. If you serve potatoes and vegetables, you are boring and old-fashioned. If you're into testing new things

and tastings from other cultures, you can be sure that's not good either, because children must learn to value familiar things and cultural traditions. And I won't even start about microwave meals, fast food or canned soups, or the fact that these days everything is somehow dangerous to your health - eat fish, but not this or that sort and make sure where it is from, eat vegetables but they must be organic, dairy products make your bones strong but choose only natural yoghurt and non-greasy milk, bread is good for you but there's too much carbs in it, drink enough but not juice, milk, lemonade, tea or coffee - I suppose the only safe alternative is water and organic carrots.

This is why I have decided not to worry about the artistic points when it comes to family cooking. We have regular meals together but the preparing stage is as relaxed as possible - sometimes we use

precooked ingredients, canned food and even serve readymade meals from microwave, but we also peal potatoes, make sauces, fry fish, chicken and meat, and always have some kind of salad. In other words, the end justifies the means. 

It is practical to cook some extra when you're at it, either you eat the same dinner for two days, the extra portion goes to the freezer, or you remake yesterday's food into something else the next day. For example, a rice and chicken pot today, a tuna risotto tomorrow - you get the point. Every time I buy minced meat, I take several kilos, fry it all and put it in the freezer in suitable portions, to have easy options when we need to prepare fast something edible.

Don't get me wrong - I do appreciate people who make their own salad dressings, bake bread and never buy ready-to-serve. But I don't see why I should be one of them, since it obviously isn't my thing. I doubt that my children would be more happy if their smashed potatoes were always made from the start, and I hate to break it to you, but none of us is going to live forever no matter how healthy our diet. If I stayed home I would probably enjoy taking care of the family and surprising them with great meals, but as long as I work full time, I won't spend more time in the kitchen than necessary. If you have read my other blogs you know that my husband does a lot of our daily cooking and other chores, but he works full time, too, and he doesn't especially love standing in the kitchen, either. Live, laugh and love - feed the troops but don't let that raise your blood pressure, it's not good for you. 

Kun sinulla on lapsia, heitä pitää ruokkia säännöllisesti. 

Se on yleensä tylsää, paitsi jos voit palkata siihen henkilökuntaa tai satut omistamaan ravintolan. Muutoin sapuskavastuu vaatii jokapäiväistä suunnittelua ja työtä, etkä silti ole koskaan tarpeeksi hyvä. Onneksi nykyään on eri keinoja helpottaa hommaa, mutta aina teet väärin jonkun mielestä. 

Jos paistat lättyjä ja leivot, hemmottelet lapset piloille ja pilaat vielä heidän terveytensäkin. Jos tarjoat perunoita ja kasviksia, olet tylsä ja vanhanaikainen. Jos olet innokas kokeilemaan uusia makuja maailmalta, ei sekään ole hyvä koska lasten pitää oppia arvostamaan kotoisia makuja ja ruokakulttuuria. Enkä edes mene mikroaterioihin, pikaruokaan ja purkkikeittoihin tai siihen että nykyään kaikki vaarantaa terveyden - syö kalaa, mutta ei sitä tai tätä sorttia, ja varmista mistä se on peräisin, syö vihanneksia kunhan se on luomua, maitotuotteet vahvistavat luustoa mutta käytä vain maustamatonta jugurttia ja rasvatonta maitoa, leipä on terveellistä mutta siinä on liikaa hiilareita, juo tarpeeksi mutta ei mehua, maitoa, limsaa, teetä tai kahvia - ainoa turvallinen vaihtoehto taitaa olla vesi ja luomuporkkanat.

Minä en piittaa tyylipisteistä kun on kyse perheen ruokkimisesta. Meillä kyllä syödään säännöllisesti saman pöydän ääressä, mutta valmistusvaihe on optimaalisen rento - joskus puolivalmisteita, säilykkeitä ja jopa valmisaterioita, mutta yhtä lailla kuoritaan perunoita, tehdään kastikkeita, paistetaan kalaa, kanaa ja lihaa, ja aina on jonkinlaista salaattia. Toisin sanoen, tarkoitus pyhittää keinot. 

On kätevää laittaa enemmän kerralla - joko syödään samaa kaksi kertaa, ylimääräinen menee pakastimeen tai sitten osa ruoasta tuunataan joksikin muuksi seuraavana päivänä, tyyliin riisi-kanapata tänään, tonnikalarisotto huomenna. Ostan esim. jauhelihaa monta kiloa kerralla, paistan kaiken ja laitan pakastimeen sopivina annoksina, näin on aina vaihtoehtoja kun tarvitaan äkkiä jotain ravintoa. 

Osaan kyllä arvostaa ihmisiä jotka tekevät omat salaattikastikkeensa, leipovat leipää eivätkä osta valmisruokia. Mutta en myöskään halua olla yksi heistä, koska se vain ei ole minun juttuni. Epäilen että lasten onnellisuus ei ole kiinni siitä onko muusi tehty A:sta alkaen, ja valitettavasti kukaan meistä ei elä ikuisesti vaikka söisimme kuinka terveellisesti. Kotiäitinä olisi varmaan mukavaakin huolehtia perheestä ja yllättää mahtavilla sapuskoilla, mutta niin kauan kuin teen kokopäivätyötä en aio viettää keittiössä ylimääräistä aikaa. Jos olet lukenut blogejani tiedät että mies tekee meillä ison osan arkiruoasta ja muistakin askareista, mutta hänkin käy töissä eikä ole sen innokkaampi seisomaan keittiössä. Elä, naura ja rakasta - ruoki joukot mutta älä anna sen nostaa verenpainettasi, se ei ole terveellistä. 

No rest for the wicked

The last ten days have been like a rollercoaster. First I was on a business trip, spent a couple of days
in Helsinki attending a workshop. Here you see me as the competent businesswoman I am, travelling with my stylish bags and listening to music on the train... Sometimes I've been travelling quite a lot in my work, but nowadays overnight trips are rare and I certainly like it that way. When your fortysomething, it can be fun to go some places, but all in all, there's no place like home. You can spend one evening shopping but nights at a hotel become very boring after a while, not to mention missing your family and especially your own bed.

 The next day was Saturday with something totally different: the great firewood project at my Mum's house. My brother was the chainsaw operator, my husband arranged the logs for sawing and threw the readymade pieces away from the saw. And then the fun part: picking up the pieces, carrying them to the shed and arranging them into neat stacks. For this job we had a truly competent crew, my sister-in-law, my 17-year-old daughter and myself. My work is mostly tapping on a keyboard and the others do about the same, the daughter sometimes uses a pen or read a book if she's not on her phone. But we did it! When there's twenty cubic meters of dry birchwood in Mum's shed, it doesn't matter though holding a cup of coffee is virtually impossible and putting on a sock feels like running a marathon. She's a lumberjack and she's ok, sleeps all night and works all day!

After the relaxing woodwork weekend it was time to go back to business as usual. This means mostly working (tapping) as fast as you can, correcting other people's mistakes and remembering about thousand details at the same time. My unit produces documents for other departments, and thus our job is to be efficient and pedantic, know everything about our business, find problems that the salespersons haven't seen and generally be the caretakers/genitors who only get noticed if we fail. This week I got also to be a teacher for a few hours - this is something that haunts me from my previous profession, as the company sometimes wants to benefit from my alleged lecturing skills.

This morning my body finally decided to give up, and I woke up with a phenomenal flu. A working day just never ends when you keep sneezing, coughing, drinking coffee/water/vitamin drinks and eating pills and fresh mints. The worst part is to keep saying people you're not angry, it's just difficult to speak, and you're not crying even if your eyes are filled with water. Therefore I declare this weekend an official resting time, to be spent on a couch with a remote, a package of tissues, and a comfy blanket. It gets even better if you are provided with a helpful family, ready to fulfill your needs, and a spouse who fixes you suitable drinks in no time.
Also bear in mind that a dirty phone can wipe out a whole planet, at least if we believe the late Douglas Adams.
Elämä on ollut yhtä hullunmyllyä viime päivinä. Ensin olin työmatkalla, pari päivää Helsingissä workshopissa. Kuvasta näet miten pätevä bisnesnainen olen, hienoine laukkuineni ja kuunnellen musiikkia junassa. Joskus olen matkustanut enemmänkin työn takia, mutta nykyään onneksi yöpymiset ovat harvinaisia - nelikymppisenä koti on paras paikka. Yksi shoppailuilta menee, mutta hotelliyöt tympäisevät nopeasti, tulee ikävä perhettä ja varsinkin omaa sänkyä.
Seuraava päivä oli lauantai, joka meni aivan erilaisissa merkeissä: suuri polttopuuprojekti äidin luona. Velimies käytti moottorisahaa, oma mies lappoi halkoja sahapukille ja siitä pois, ja sitten oli se hauska työ: klapit täytyi myös poimia, kantaa liiteriin ja pinota siististi. Tässä hommassa meillä oli oikein asiantuntijatiimi, veljen vaimo, meidän neiti 17v sekä minä. Minun työni on lähinnä näppäilyä ja samaa tekevät muutkin, tytär sentään vähän käyttää kynääkin ja lukee kirjoja jos ei ole puhelimella. Mutta me teimme sen! Kun äidin liiterissä on 20 mottia kuivaa koivuklapia, ei haittaa vaikka kahvikuppi ei pysy kädessä ja sukkien laitto on kuin maratonjuoksu. Korkealla kunnahalla hongat huminoi, kirves laukkaa, puuta haukkaa, pokasaha soi...
Rentouttavan puusouviviikonlopun jälkeen oli mukava palata töihin. Siihen kuuluu yleensä että näppistä saa takoa kuin tuli hännän alla, etsiä muiden mokia ja samaan aikaan pitää muistaa tuhat yksityiskohtaa. Meidän yksikkö tekee asiakirjoja muille yksiköille, joten meidän pitää olla tehokkaita ja pikkutarkkoja, huomata virheet joita myyntipuoli ei ole hoksannut, ja yleensäkin olla yleismiehiä joiden olemassaolo muistetaan vain jos me mokaamme. Tällä viikolla sain myös leikkiä luennoitsijaa muutaman tunnin, se homma vainoaa minua entisestä ammatista kun työnantaja toisinaan haluaa hyödyntää oletettua opetustaitoani.
Tänä aamuna kroppa sitten päätti luovuttaa, ja heräsin kamalan flunssan kourissa. Työpäivä on tosi pitkä kun sen viettää aivastellen, yskien, juoden kahvia/vettä/vitamiinijuomia ja syöden pillereitä ja kurkkupastilleja. Ärsyttävintä on toistella että en ole vihainen, puhuminen vain sattuu, enkä myöskään itke vaikka silmistä vuotaakin koko ajan vettä. Siksi julistan tämän viikonlopun viralliseksi lepoajaksi, joka vietetään sohvalla kaukosäätimen, nessupaketin ja viltin kanssa. Vielä parempi jos saatavilla on palvelualtis perhe, joka tyydyttää kaikki tarpeesi, ja puoliso joka sekoittaa sopivia drinkkejä alta aikayksikön. Muista vielä että likainen puhelin voi levittää flunssaa joka tuhoaa koko planeetan väestön - ainakin jos uskomme edesmennyttä Douglas Adamsia.

As long as we both shall live

I met my husband 27 years ago on April the 1st.

Since that, we haven't spent many days apart otherwise than on occasional business trips. Perhaps it's a match made in heaven, or is it the feeling of an April Fool prank, who knows? We don't always think alike, but we are always on the same side, and stubborn enough to stay together. No relationship can last that long without worse days, but I truly believe that neither of us has ever thought about packing up - I know I haven't, and he still tells me I'm his best friend.
Our culture tends to focus on falling in love and passion, and thus many people think that when the original spark disappears, it's time to move on. A few years later that new person is no longer new and exciting, and once again, you are looking for the love of your life, and this time you know it's for real. I'm not against separating or divorce if your relationship really is at the end, but don't give up too fast - humans make mistakes and you are probably not quite the same person as when you first met, so why should he/she remain the same? Alcohol or drug problems, violent behaviour or cheating are one thing, but too many people have told me they got divorced because they were like best friends... hello, seriously?

We have been very family-centered, there was always a little one to take care of and older siblings had their needs, too. Besides full-time work and household of five there was no energy left to extra activities. But one day I realized that the children could be left home alone (then 7, 15 and 18, not neglecting toddlers here). We take child-free weekends every now and then, and once again remember how much fun we used to have with nobody asking for Mum every five minutes. This is also training for when the children move out, because some couples live for the family and then find out they have nothing in common when they have house for themselves.
Even before that we had discovered another marriage-counseling tool that is easily available and not

too expensive - the dvr, e.g. a set-top box with recording capability. On working days, there's much else to do and watching tv is not a top priority, but you may still have some favourite shows you'd like to see. We record all those that we both like, and then sit the Sunday afternoon together on the couch watching tv (some back-scratching and cuddling occurs, too). I get up only to go hanging up the laundry and putting on another load, and he feeds the troops between shows - the children know this is our we-time, when we discuss the week behind and plan the next, and simply strenghen our bond as a team. The Sunday afternoons used to be the most depressive time of the week, just waiting for the Monday morning, but now it is the highlight of the week.
Your thing in common can be something completely different, but it is worth looking for! It's a terrible cliché, but if your lover is also your best friend, you can count on him/her in sickness and in health, even when the life is not a bed of roses.
Tapasin mieheni aprillipäivänä 27 vuotta sitten, ja siitä lähtien on oltu tiiviisti yhdessä lukuunottamatta satunnaisia työmatkoja. Ehkä tämä on taivaassa päätetty liitto, ehkä vain harvinaisen onnistunut aprillipila - aina ei olla samaa mieltä mutta aina samalla puolella, ja niin itsepäisiä että pysytään yhdessä. Pitkään suhteeseen mahtuu myös huonoja päiviä, mutta en usko että kumpikaan on koskaan tosissaan ollut lähdössä - itse en ole, ja mies sanoo yhä että ollaan parhaat kaverit.
Kulttuurimme painottaa rakastumisen tunnetta ja intohimoa, ja siksi monet uskovat että kun kipinä katoaa on aika siirtyä eteenpäin. Muutaman vuoden päästä uusikin kumppani on tylsä, ja taas etsitään sitä lopullista oikeaa. En vastusta eroa jos suhde tosiaan on lopussa, mutta älä luovuta liian helposti - ihmiset tekevät virheitä, ja laulun vaatimus "älä koskaan ikinä muutu" on mahdoton ajatus. Viina, huumeet, väkivalta ja pettäminen on erikseen, mutta liian moni on tosissaan sanonut eronneensa kun kumppani oli "vain" paras kaveri - haloo, onpa kauheaa?
Me olemme olleet hyvin perhekeskeisiä, aina on ollut joku pieni ja isommillakin sisaruksilla tarpeensa, ja kokopäivätyön sekä viiden hengen huushollin ohella ei riittänyt energiaa muuhun. Kerran kuitenkin tajusin että lapset voi jo jättää keskenään kotiin (silloin 7, 15 ja 18, ei hylättyjä taaperoita) ja aloimme viettää silloin tällöin lapsivapaan viikonlopun. On kiva muistaa miten hauskaa on kun kukaan ei huutele äitiä viiden minuutin välein, ja samalla harjoitellaan sitä kun lapset joskus muuttavat pois - ettei kävisi niin kuin joillekin jotka silloin huomaavat ettei ole mitään yhteistä.
Aikaisemmin olimme keksineet toisenkin helpon ja melko halvan parisuhdetyökalun - tallentava digiboksi. Viikolla on kiire eikä ehdi katsella teeveetä, mutta ehkä joitakin lempisarjoja olisi kiva seurata. Me tallennamme kaikki joista kumpikin pitää, ja sunnuntai-iltapäivän istumme yhdessä sohvalla katsomassa niitä (myös rapsutusta ja halailua esiintyy). Minä nousen vain ripustamaan pyykkiä ja lataamaan uuden koneellisen, mies ruokkii joukot ohjelmien välissä, ja lapset tietävät että se on me-aikaa, jolloin juttelemme menneestä ja tulevasta viikosta ja lujitamme tiimiä. Ennen sunnuntai-iltapäivä oli masentavaa maanantain odottelua, mutta nykyään se on viikon kohokohta.
Teidän oma juttunne voi olla jotain ihan muuta, mutta se kannattaa etsiä! Se on karmea klisee, mutta kun rakkaasi on myös paras ystäväsi, voit luottaa häneen hyvinä ja huonoina päivinä, silloinkin kun elämä ei ole ruusuilla tanssimista.