Bullies will bully

Finnish Ministry of Education announced a new programme for preventing bullying at school. This is an excellent goal, but sadly I'm afraid it will, once again, be much talk but not so much effect. 

(In the following, I'm going use words boys and girls, though I know it's a simplified picture of the world. Anyone can be a bully, no matter of sex or gender. Some parts are unpleasant but the end is ok, I promise 🙂.) When we talk about school bullies we often think of a big boy pushing and hitting smaller ones, or girls leaving one out of their group. But in real life, the ways of abusing your fellow school children are endless.

All in all, boys tend to be more physical about this. Back in the day, grown-ups talked about "fair fight", which meant that the parts fought 1-on-1, and were about the same age or size. Even today, some parents tell their kids to hit back, which is totally wrong - an adult's job is to notify and stop violence amongst kids! I was 7 years old, waiting for the teacher to come to class, when the boys thought it would be fun to kick my ankles and legs. They did this for weeks, always warning that I couldn't tell anyone, as they would do something worse. Later on came the unavoidable pushing, hair-pulling, snowballs, tripping, hiding my things and so, on and on.

Girls didn't participate in physical abuse, but I had been market as the victim, so everyone thought it was better to take some distance. I was the last to be picked in sports teams and the last choice in group tasks. If I was invited to a birthday party, it was because the parents had said all girls, and I just waited when I'd be left out or called names, wanting to go home. My parents realised something was wrong, but I was too afraid to admit that I was being bullied on a daily basis, and they thought it was just about adapting to a group, because I was then an only child and very shy.

Now that we've had a classic example of a bully as the "leader of the free world", nothing seems to be off limits. My physical and verbal abuse went on for six years, sometimes there were better times, but I don't think I ever had a school day when I wasn't anxious and at least prepared. I was a good student so my help was appreciated, but then it was ok to call me swot or nerd. I was a big girl and definitely not into sports, so even the teachers sighed watching me trying to run. My parents were religious and we didn't have a tv, so it was really fun to ask my opinion about a film and make me say I couldn't have seen it. On the top of these attributes, I was shy and reserved, far too scared to defend myself verbally or physically.

All the time I knew that most of the bullies just went along with some strong personalities, many even felt bad for what happened, but were afraid to say something. Very few people those days got through school without any abusive experience, so it was wise to lie low. Some of the worst bullies had very strict parents and got beaten home, and my 10-old-self was even sorry for them, knowing that they let out the steam, taking it on me. The teachers must have known something wasn't right, but because there was neither blood nor broken legs, they let it go. In the 70's, it was still common to tell the girls that boys showed interest by teasing, so a girl was supposed to be glad about snowballs and hairpulling 😳. Most people thought that bullying was inavoidable, it had always been there and everyone had been  the target at some point.

When I moved on to a bigger school, I just decided not to take it anymore. I found new friends right away and remade myself to a pretty self-secure, quick-witted person. If someone was mean to me, I defended myself, and once even told my father about some boys calling me names - Dad called one of their fathers who was his old buddy, and that was it. How I wish that someone would have told me earlier that it's ok to ask the adults for help! I have forgiven everyone - they were kids, too - but I'll never forget. My little sister once said that my self-esteem is big as a mountain, but she didn't know it's been dearly paid for - they do say what doesn't kill you, makes you stronger.

I have three children, and when I even think about someone bullying them, a tiger awakens inside me. Their school years were not perfect, no-one's are, but luckily they had friends and the problems were mostly solvable. Today's teachers are much better aware of what happens in the corners, but kids can be sneaky and mean, if they think they won't be caught. I wish the ministry good luck in preventing abusive school environment, but remember: it's not only the school's and the teacher's job - every adult should make it clear that we won't accept a bully, neither at school nor anywhere else. Tell it to your kids, siblings, grandkids, floorball team, choir boys and girls, colleagues, neighbours, everyone where you are. Personal safety is a human right.

~~~~~~~~~

Opetusministeriö julkisti hiljattain ohjelman koulukiusaamisen vähentämiseksi. Tavoite on erinomainen, mutta pahoin pelkään, että tälläkin kertaa muutos jää puheen tasolle.

☆☆☆

(Seuraavassa puhun pojista ja tytöistä, vaikka maailma ei ole niin yksiselitteinen. Mutta kuka vain voi olla kiusaaja. Jotkin kohdat ovat epämukavia, mutta loppu on ihan hyvä 🙂.) Koulukiusaajista puhuttaessa ajatellaan usein isoa poikaa, joka tönii ja lyö pienempiä, tai tyttöjä, jotka sulkevat yhden ulkopuolelle.  Mutta oikeassa elämässä kiusaamisen tapoja on loputtomasti.

☆☆☆

Yleensä pojat ovat fyysisempiä. Aikoinaan oli käsite "reilu tappelu", joka tarkoitti, että tapeltiin yksi yhtä vastaan, ja osapuolet olivat aika lailla samanikäisiä tai -kokoisia. Nykyäänkin jotkut vanhemmat käskevät lyödä takaisin, mikä on selvästi väärin - aikuisen tehtävä on huomata ja lopettaa väkivalta lasten välillä! Olin 7-vuotias odottelemassa opettajaa luokkaan, kun pojat keksivät, että olisi hauskaa potkia minua sääriin ja nilkkoihin. Sitä jatkui viikkokausia, aina varoittaen kertomasta kellekään, koska sitten he tekisivät pahempaa. Myöhemmin tuli kuvaan töniminen, tukasta vetäminen, lumipallot, kamppaaminen, tavaroiden piilotus ja niin edelleen.

☆☆☆

Tytöt eivät osallistuneet fyysisesti, mutta kun uhri oli merkattu, kaikki ottivat etäisyyttä. Olin aina viimeinen valinta joukkueeseen tai ryhmätyöhön. Jos minut kutsuttiin syntymäpäiville, vanhemmat olivat halunneet kutsua kaikki tytöt, ja odotin vain koska minut suljetaan porukasta tai aletaan nimitellä, ja olisin mieluummin ollut kotona. Vanhemmat tiesivät, että jokin oli vialla, mutta en uskaltanut myöntää jokapäiväistä kiusaamista, ja he luulivat että koska olin ujo ja siihen aikaan ainoa lapsi, en vain sopeutunut isoon ryhmään.

☆☆☆

Nyt kun "vapaan maailman johtajana" on ollut klassinen esimerkki kiusaajasta, kaikki on sallittua. Minua pahoinpideltiin kuusi vuotta fyysisesti ja sanallisesti, välillä oli parempia kausia, mutta en usko että oli yhtäkään koulupäivää, jolloin en olisi ollut hermostunut ja ainakin varuillani. Olin hyvä koulussa ja apuni kelpasi, mutta sitten sanottiin pingoksi ja hikariksi. Olin isokokoinen enkä todellakaan sporttinen, ja opettajatkin huokailivat katsoessaan juoksuyrityksiäni. Vanhemmat olivat uskonnollisia eikä meillä ollut televisiota, ja oli hirveän hauskaa kysyä mielipidettäni elokuvasta ja pakottaa minut sanomaan, etten ollut voinut katsoa sitä. Näiden lisäksi olin ujo ja varautunut, ja aivan liian peloissani puolustautumaan sanoilla tai  teoilla.

☆☆☆

Tajusin koko ajan, että useimmat kiusaajat vain myötäilivät vahvoja persoonallisuuksia, monista jopa tuntui pahalta, mutta he eivät uskaltaneet sanoa mitään. Tuohon aikaan harva selvisi koulun läpi joutumatta kiusatuksi, joten kannatti pitää matalaa profiilia. Jonkun pahimman kiusanhengen kotona oli kova kuri ja annettiin selkäsaunoja, ja 10-vuotias minä tunsi jopa sääliä, tietäen että olin vain sopiva keino päästellä höyryjä. Opettajien täytyi tietää että kaikki ei ollut hyvin, mutta kun ei näkynyt verta eikä katkenneita luita, ei välitetty. 70-luvulla tytöille sanottiin, että pojat vain osoittivat kiinnostusta kiusaamalla, joten tytön piti olla iloinen lumipesuista ja tukasta vetämisestä. Useimmat uskoivat, että kiusaamista ei voi lopettaa, sitä on aina ollut, ja jokainen on joskus joutunut kohteeksi.

☆☆☆

Kun vaihdoin isompaan kouluun, päätin vain että nyt riitti. Löysin ystäviä ja loin itselleni uuden, itsevarman ja sanavalmiin minän. Jos joku oli ilkeä puolustauduin, kerran jopa sanoin isälle, kun pari poikaa nimitteli minua - isä soitti yhden isälle, vanhalle kaverilleen, ja kiusa loppui siihen. Kunpa joku olisi kertonut minulle ekaluokalla, että voi pyytää apua aikuisilta! Olen antanut kaikille anteeksi - hekin olivat vain lapsia - mutta unohda en koskaan. Pikkusisko luonnehti kerran, että minulla on vuoren kokoinen itsetunto, mutta hän ei tiennyt, että siitä on maksettu kalliisti - sanotaan, että mikä ei tapa, se vahvistaa.

☆☆☆

Minulla on kolme omaa lasta, ja kun ajattelenkin, että joku kiusaisi heitä, sisälläni herää tiikeriemo. Heidän kouluaikansa ei ollut täydellistä - kenenpä olisi - mutta heillä oli onneksi kavereita ja ongelmat olivat pääosin ratkaistavissa. Nykypäivän opettajat tietävät paremmin mitä nurkissa on meneillään, mutta lapset osaavat olla ovelia ja ilkeitä, kun eivät usko jäävänsä kiinni. Toivon ministeriölle onnea kiusaamisen kitkemisessä, mutta muistakaa: se ei ole vain koulun ja opettajien tehtävä - aikuisten pitää tehdä selväksi, että emme hyväksy kiusaajia, ei koulussa eikä muualla. Kerro se lapsille, sisaruksille, lapsenlapsille, sählyjoukkueelle, lapsikuorolle, naapurille, työkaverille, kaikille siellä missä liikut. Turvallisuus on ihmisoikeus.