Singin' In The Rain

This morning I woke up with the sound of rain, pouring down like a waterfall had decided to move on our roof. It's kept going on for hours and hours with no sign of abating - what a wonderful way to spend a free Saturday in June! It's no use to do any laundry or work in the garden and visiting the local summer market is a ridiculous idea, so the only option is actually to have another cup (who am I kidding, huge mug) of coffee and sit down with the laptop. I suppose I could read as well, but perhaps I'll tell you about some things I associate with rain.
As a September child, I have always liked rain on some unconscious level. I like the way it sounds and the fresh smell afterwards, and one of my fond childhood memories is how my dad and I used to go out watching when it rained really hard. I was never afraid of thunder, either, because dad said it

was just the angels moving some rocks with a wheelbarrow.
Another memory from school years is waking up with the sound of rain when there would be a running contest or alike at school; I have never been sporty and it was just wonderful to hear the rain and know that the event would be postponed and replaced with playing volleyball, something that I was not so bad with.
Third encounter with rain that comes to mind is from my teenage. I have this cousin who used to spend a lot of time at our grandma's when we were young, and she's always been like an extra sister to me. One Easter holiday we had absolutely nothing to do and decided to go out in the pouring rain; equipped with rubber boots, raincoats and umbrellas out we went, sang, danced and played in the puddles like a couple of five-years-olds. Perhaps I won't tell how old we were at the time, but I can reveal that we would have been old enough to go to a school disco instead. One of the funniest evenings I can remember!

 I'm still intrigued with thunderstorm and lightning (did you just hear those words with Freddie Mercury's voice?) and have thought about how to make my own children not afraid of forces of nature. It's obvious that you don't go standing on an open field or under a big tree in a thunderstorm, but you can still admire the weather - a car is a very good place for that. My husband and I have sat many times on the porch, counting seconds from a lightning to the thunder boom, and all in all behaved like children watching fireworks on a new year's eve. The rain rinses everything, and after a thunderstorm the world is somehow all fresh and new - and now Freddie's voice started singing in my head "a new life is born"...
And last but not least, to honour my blog name, I must not forget Rob Mc Kenna.

He is a character in So Long, And Thanks For All The Fish, the fourth book in Douglas Adams' Hitchiker's-"trilogy". McKenna is a lorry driver who seems to take the rain with him wherever he goes. He hates the rain, but the clouds just love him and want to follow him. To prove this, he keeps a log and shows it even to scientists, who tell that he has this supernormal ability to cause rain, he is actually a Rain God. These clouds do have a silver lining, because McKenna turns his curse into a job: people start paying him for not to come to a place, as he is like a lightning conductor and can lead the rainstorms somewhere else.
Now let's finish with this uplifting song in our minds (You Tube knows if you don't):
I'm singing in the rain, just singing in the rain
What a glorious feelin', I'm happy again
I'm laughing at clouds, so dark up above
The sun's in my heart, and I'm ready for love!
Heräsin aamulla sateen ääneen, kuin vesiputous olisi muuttanut meidän katolle. Sitä on nyt jatkunut tuntikausia - mikä ihana vapaa kesäkuun lauantai! Ei hyödytä pyykätä tai touhuta puutarhassa ja markkinoille lähtö on naurettava ajatus, joten ei voi kuin ottaa toisen kupin kahvia (hah, jättimukin) ja istua alas läppärin kanssa. Voisin tietysti lukeakin, mutta taidan kertoa teille sateisia muistoja.
Syyskuun lapsena olen aina jotenkin pitänyt sateesta. Pidän sen äänestä ja jälkeen päin tulevasta tuoksusta, ja yksi mukava lapsuusmuisto on kun tapasimme mennä isän kanssa ulos katsomaan kun satoi oikein kunnolla. En koskaan pelännyt ukkosta, koska isä kertoi että enkelit siellä vain siirtelevät kiviä kottikärryillä.
Kouluaikaisia muistoja on herääminen sateeseen, kun koulussa piti olla joku juoksukilpailu tai vastaava; en ole koskaan ollut sporttinen ja oli ihana herätä, kun tiesi että sateen takia kisa siirretään ja sen sijaan pelataan lentopalloa, jossa en ollut kovin surkea.
Kolmas sademuisto on teinivuosilta. Yksi serkuistani vietti nuorena paljon aikaa yhteisen isoäidin luona, ja on aina ollut minulle kuin ylimääräinen sisko. Yhtenä pääsiäisenä meillä ei ollut kerta kaikkiaan mitään tekemistä, ja päätimme lähteä ulos kaatosateeseen; kumpparit jalkaan, sadetakit ja sateenvarjot matkaan ja menoksi, ja niin me lauloimme ja tanssimme ja leikimme lätäköissä kuin pari viisivuotiasta. En taida kertoa kuinka vanhoja olimme, mutta paljastetaan että tarpeeksi vanhoja menemään kouludiskoon, jos sellainen olisi ollut saatavilla. Yksi hauskimmista illoista mitä muistan!
Ukkonen ja salamat kiehtovat minua edelleen (kuulitko äsken Freddie Mercuryn laulavan "thunderbolt and lightning") ja olen yrittänyt että omat lapset eivät oppisi pelkäämään luonnonvoimia. Ukkosmyrskyssä ei tietenkään mennä aukealle tai ison puun alle, mutta säätä voi silti ihailla - vaikkapa auto on hyvä paikka. Olen monesti istunut miehen kanssa kuistilla laskemassa sekunteja salamasta jyrinään, ja ylipäätään ollut kuin lapset katsomassa ilotulitusta uudenvuodenaattona. Sade huuhtelee kaiken, ja ukkosmyrskyn jälkeen koko maailma on jotenkin tuore ja raikas - ja nyt Freddie alkoi laulaa päässäni "a new life is born...".
Blogini nimeä kunnioittaen täytyy muistaa myös Rob McKenna, henkilöhahmo kirjassa Terve, ja kiitos kaloista, joka on neljäs osa Douglas Adamsin liftari-"trilogiassa". McKenna on rekkakuski, joka vie sateen mennessään kaikkialle missä käy. Hän inhoaa sadetta, mutta pilvet rakastavat häntä ja tahtovat seurata häntä mihin tahansa. Todistaakseen ilmiön hän pitää sadepäiväkirjaa ja näyttää sitä lopulta tiedemiehille, joiden mukaan hänellä on yliluonnollinen kyky aiheuttaa sadetta, hän on itse asiassa sateen jumala. Näillä pilvillä tosiaan on hopeareunus, koska McKenna muuttaa kirouksensa työksi: ihmiset alkavat maksaa siitä että hän ei tule tiettyyn paikkaan, koska hän toimii kuin ukkosenjohdatin joka vie myrskyn muualle.
Päätteeksi piristävä pätkä (You Tube osaa jos sinä et), suomeksi Laulaen sateessa:
Jo saapui myrskysää, taas pilvi yllättää
laulu taivahan kannelle kaikukoon tää
Näin kulkiessain, nyt laulan mä vain
on auringonpaiste mun mielessä ain!

Never too late to have a happy youth

Hello, sorry for the long delay - it's been life as usual, first sickness, then some school stuff and family celebrations and last but not least, a child's concert trip which consumed my time and energy.

Those of you who have read my texts before know that I'm certainly not a Mother of the year - I'm plain lazy and mostly encouraging the offspring to do things themselves and become independent. But Mother Nature loves irony, and thus one of my children is very careful and wants to be perfect in everything or skip the whole thing. So I find myself explaining that good enough is good enough, one doesn't have to master everything, it's ok to stop and ask for the way, nobody really likes perfect people... This child is actually very handy and capable but doesn't believe it, and my opinion doesn't account. It's often frustrating and even annoying to keep telling that everything's going just fine, but lately I have felt like my efforts are finally giving some results.

I guess we all were insecure and not happy with ourselves in our teens, and my parents were the most embarrassing people in the world. When I look back, they were just like everybody else's family, but when you're sixteen all the troubles of the world are lying on your shoulders. I think that today's youth is more confident about this particular matter, at least my children have been seen with my husband and I in public places, and last summer I even went to a stadium concert with my older daughter. Perhaps we are just as annoying and humiliating as our parents were, but we imagine that our generation is somehow cooler than the former ones - our children are going to grow up with terrible traumas because they can't find anything to rebel about.

Last Saturday I had the rare chance to see how it would feel to be fourteen again, and to be rock even if it bothers my teenagers. Our local organizers arranged a rock music festival less than a kilometer from our home, and the main performer was one of my youth heroes.

Pelle Miljoona is a Finnish punk rock musician and writer, who started his career in the late 70's. His biggest time was in the 80's just when I was a teenager, but I never got to see him perform live back then.

Luckily he's kept touring more or less through these decades, and now I finally had the opportunity to actually see him sing all those big hits (and notice that I still remember the lyrics). It was nostalgic, a bit sad to see how we all have changed, but also encouraging - there were people older than myself, people who are now grandparents, and still they danced and sang along like those thirtysomething years had been just a dream. Age is only a number, whether you are a rock musician, a school teacher or a bus driver.

My husband had seen Pelle Miljoona on stage in the 80's but he was just as overwhelmed - it was really like falling back through some time portal, and seeing the people around jamming along was magnificent. We had both liked the artist when we were teenagers, but we never knew each other back then, and this is one more reason why it was so nice to have this experience together. Maybe our next childfree weekendtrip will be to a heavy metal concert or something like that? Many of the old time favourites seem to be touring again (like us, they refuse to be old), and one of the good things about being in your fifties is that you can afford a concert ticket and still have money left to get a hotel room, too. Anyway, it's still cheap if it helps you coping with the daily nuisances and strengthens your relationship with the significant other. Keep on rocking!

Heippa, pahoittelut pitkästä tauosta, tämä on vain elämää - ensin sairastumisia, sitten koulujuttuja ja perhejuhlia, ja viimeksi aikaa ja energiaa vei lapsukaisen konserttireissu.

Jos olet lukenut juttujani aiemmin, tiedät että en tosiaan ole mikään Vuoden Äiti - olen yksinkertaisesti laiska, ja useimmiten kannustan lapsia tekemään asiat itse ja olemaan itsenäisiä. Mutta Luontoäiti rakastaa ironiaa, ja on antanut minulle lapsen, joka on tosi varovainen ja haluaa joko tehdä kaiken täydellisesti tai jättää koko jutun väliin. Joten löydän itseni vakuuttamasta että tarpeeksi hyvä on tarpeeksi hyvä, kaikessa ei tarvitse olla mestari, on ihan ok pysähtyä ja kysyä tietä, kukaan ei oikeastaan pidä täydellisistä ihmisistä... Tämä lapsi on todellisuudessa varsin kätevä ja pystyvä, ei vain itse usko sitä, ja äidin mielipidettä ei lasketa. Usein on turhauttavaa ja ärsyttävääkin hokea että kaikki menee hienosti, mutta viime aikoina on tuntunut siltä että ponnistelut alkavat tuottaa tulosta.

Taisimme kaikki olla teineinä epävarmoja ja tyytymättömiä itseemme, ja ainakin minun vanhempani olivat maailman noloimpia ihmisiä. Nyt tajuan että he olivat aivan samanlaisia kuin muidenkin perheet, mutta kun olet kuudentoista niin kaikki maailman murheet ovat sinun hartioillasi. Nykynuoret tuntuvat olevan hieman itsevarmempia tässä asiassa, ainakin meidän nuoriso on näyttäytynyt julkisilla paikoilla minun ja miehen kanssa, ja viime kesänä olin jopa stadionkonsertissa vanhemman tyttären kanssa. Luultavasti olemme aivan yhtä ärsyttäviä ja hävettäviä kuin omat vanhempamme aikanaan, mutta kuvittelemme että meidän sukupolvemme on jotenkin coolimpi kuin edelliset - lapsillemme tulee kauheita traumoja kun he eivät tiedä mitä vastaan kapinoida.

Viime lauantaina minulla oli harvinainen mahdollisuus kokea millaista olisi olla taas neljäntoista, ja olla rock vaikka se riepookin omia teinejä. Paikalliset puuhanaiset ja -miehet järjestivät rockfestivaalin vajaan kilometrin päässä meiltä, ja pääesiintyjä oli yksi nuoruuteni idoleista. Pelle Miljoona on suomalainen punkrokkari ja runoilija/kirjailija, joka aloitti uransa jo 70-luvun lopulla. Hän oli huipulla 80-luvulla kun olin teini, mutta en koskaan päässyt silloin näkemään Pelleä livenä. 

Onneksi hän on jatkanut keikkailua harvakseen kaikki nämä vuosikymmenet, ja nyt oli viimein tilaisuus nähdä hänen laulavan kaikki ne hitit (ja todeta että sanat on vieläkin muistissa). Se oli nostalgista, vähän surullista nähdä miten me kaikki olemme muuttuneet, mutta myös rohkaisevaa - siellä oli minua vanhempia ihmisiä, ihmisiä jotka ovat jo isovanhempia, jotka tanssivat ja lauloivat mukana aivan kuin reilut kolmekymmentä vuotta olisi ollut pelkkää unta. Ikä on vain numero, olitpa sitten rockmuusikko, opettaja tai bussikuski. 

Mieheni oli nähnyt Pellen lavalla 80-luvulla, mutta oli yhtä vaikuttunut - tuntui kuin olisi pudonnut aikaporttiin, ja oli mahtavaa nähdä ihmiset jammailemassa ympärillä. Olemme kumpikin pitäneet Pellestä jo teineinä mutta emme tunteneet toisiamme silloin, ja siksikin oli hienoa tehdä tämä yhdessä. Ehkä seuraava lapsivapaa viikonloppureissu suuntautuukin hevikonserttiin tai vastaavaan? Monet vanhoista suosikeista tuntuvat taas keikkailevan (kieltäytyvät tulemasta vanhoiksi niin kuin mekin), ja yksi hyvä puoli viisikymppisyydessä on että on varaa keikkalippuun ja silti pystyy vielä ottamaan hotellihuoneenkin. Joka tapauksessa se on aika halpaa huvia jos se auttaa jaksamaan arjen pyöritystä ja vielä vahvistaa parisuhdettakin. Rokkaamaan siitä!