maanantai 13. kesäkuuta 2016

Never too late to have a happy youth

Hello, sorry for the long delay - it's been life as usual, first sickness, then some school stuff and family celebrations and last but not least, a child's concert trip which consumed my time and energy.

Those of you who have read my texts before know that I'm certainly not a Mother of the year - I'm plain lazy and mostly encouraging the offspring to do things themselves and become independent. But Mother Nature loves irony, and thus one of my children is very careful and wants to be perfect in everything or skip the whole thing. So I find myself explaining that good enough is good enough, one doesn't have to master everything, it's ok to stop and ask for the way, nobody really likes perfect people... This child is actually very handy and capable but doesn't believe it, and my opinion doesn't account. It's often frustrating and even annoying to keep telling that everything's going just fine, but lately I have felt like my efforts are finally giving some results.

I guess we all were insecure and not happy with ourselves in our teens, and my parents were the most embarrassing people in the world. When I look back, they were just like everybody else's family, but when you're sixteen all the troubles of the world are lying on your shoulders. I think that today's youth is more confident about this particular matter, at least my children have been seen with my husband and I in public places, and last summer I even went to a stadium concert with my older daughter. Perhaps we are just as annoying and humiliating as our parents were, but we imagine that our generation is somehow cooler than the former ones - our children are going to grow up with terrible traumas because they can't find anything to rebel about.

Last Saturday I had the rare chance to see how it would feel to be fourteen again, and to be rock even if it bothers my teenagers. Our local organizers arranged a rock music festival less than a kilometer from our home, and the main performer was one of my youth heroes.
Pelle Miljoona is a Finnish punk rock musician and writer, who started his career in the late 70's. His biggest time was in the 80's just when I was a teenager, but I never got to see him perform live back then.

Luckily he's kept touring more or less through these decades, and now I finally had the opportunity to actually see him sing all those big hits (and notice that I still remember the lyrics). It was nostalgic, a bit sad to see how we all have changed, but also encouraging - there were people older than myself, people who are now grandparents, and still they danced and sang along like those thirtysomething years had been just a dream. Age is only a number, whether you are a rock musician, a school teacher or a bus driver.

My husband had seen Pelle Miljoona on stage in the 80's but he was just as overwhelmed - it was really like falling back through some time portal, and seeing the people around jamming along was magnificent. We had both liked the artist when we were teenagers, but we never knew each other back then, and this is one more reason why it was so nice to have this experience together. Maybe our next childfree weekendtrip will be to a heavy metal concert or something like that? Many of the old time favourites seem to be touring again (like us, they refuse to be old), and one of the good things about being in your fifties is that you can afford a concert ticket and still have money left to get a hotel room, too. Anyway, it's still cheap if it helps you coping with the daily nuisances and strengthens your relationship with the significant other. Keep on rocking!

Heippa, pahoittelut pitkästä tauosta, tämä on vain elämää - ensin sairastumisia, sitten koulujuttuja ja perhejuhlia, ja viimeksi aikaa ja energiaa vei lapsukaisen konserttireissu.

Jos olet lukenut juttujani aiemmin, tiedät että en tosiaan ole mikään Vuoden Äiti - olen yksinkertaisesti laiska, ja useimmiten kannustan lapsia tekemään asiat itse ja olemaan itsenäisiä. Mutta Luontoäiti rakastaa ironiaa, ja on antanut minulle lapsen, joka on tosi varovainen ja haluaa joko tehdä kaiken täydellisesti tai jättää koko jutun väliin. Joten löydän itseni vakuuttamasta että tarpeeksi hyvä on tarpeeksi hyvä, kaikessa ei tarvitse olla mestari, on ihan ok pysähtyä ja kysyä tietä, kukaan ei oikeastaan pidä täydellisistä ihmisistä... Tämä lapsi on todellisuudessa varsin kätevä ja pystyvä, ei vain itse usko sitä, ja äidin mielipidettä ei lasketa. Usein on turhauttavaa ja ärsyttävääkin hokea että kaikki menee hienosti, mutta viime aikoina on tuntunut siltä että ponnistelut alkavat tuottaa tulosta.

Taisimme kaikki olla teineinä epävarmoja ja tyytymättömiä itseemme, ja ainakin minun vanhempani olivat maailman noloimpia ihmisiä. Nyt tajuan että he olivat aivan samanlaisia kuin muidenkin perheet, mutta kun olet kuudentoista niin kaikki maailman murheet ovat sinun hartioillasi. Nykynuoret tuntuvat olevan hieman itsevarmempia tässä asiassa, ainakin meidän nuoriso on näyttäytynyt julkisilla paikoilla minun ja miehen kanssa, ja viime kesänä olin jopa stadionkonsertissa vanhemman tyttären kanssa. Luultavasti olemme aivan yhtä ärsyttäviä ja hävettäviä kuin omat vanhempamme aikanaan, mutta kuvittelemme että meidän sukupolvemme on jotenkin coolimpi kuin edelliset - lapsillemme tulee kauheita traumoja kun he eivät tiedä mitä vastaan kapinoida.

Viime lauantaina minulla oli harvinainen mahdollisuus kokea millaista olisi olla taas neljäntoista, ja olla rock vaikka se riepookin omia teinejä. Paikalliset puuhanaiset ja -miehet järjestivät rockfestivaalin vajaan kilometrin päässä meiltä, ja pääesiintyjä oli yksi nuoruuteni idoleista. Pelle Miljoona on suomalainen punkrokkari ja runoilija/kirjailija, joka aloitti uransa jo 70-luvun lopulla. Hän oli huipulla 80-luvulla kun olin teini, mutta en koskaan päässyt silloin näkemään Pelleä livenä. 

Onneksi hän on jatkanut keikkailua harvakseen kaikki nämä vuosikymmenet, ja nyt oli viimein tilaisuus nähdä hänen laulavan kaikki ne hitit (ja todeta että sanat on vieläkin muistissa). Se oli nostalgista, vähän surullista nähdä miten me kaikki olemme muuttuneet, mutta myös rohkaisevaa - siellä oli minua vanhempia ihmisiä, ihmisiä jotka ovat jo isovanhempia, jotka tanssivat ja lauloivat mukana aivan kuin reilut kolmekymmentä vuotta olisi ollut pelkkää unta. Ikä on vain numero, olitpa sitten rockmuusikko, opettaja tai bussikuski. 

Mieheni oli nähnyt Pellen lavalla 80-luvulla, mutta oli yhtä vaikuttunut - tuntui kuin olisi pudonnut aikaporttiin, ja oli mahtavaa nähdä ihmiset jammailemassa ympärillä. Olemme kumpikin pitäneet Pellestä jo teineinä mutta emme tunteneet toisiamme silloin, ja siksikin oli hienoa tehdä tämä yhdessä. Ehkä seuraava lapsivapaa viikonloppureissu suuntautuukin hevikonserttiin tai vastaavaan? Monet vanhoista suosikeista tuntuvat taas keikkailevan (kieltäytyvät tulemasta vanhoiksi niin kuin mekin), ja yksi hyvä puoli viisikymppisyydessä on että on varaa keikkalippuun ja silti pystyy vielä ottamaan hotellihuoneenkin. Joka tapauksessa se on aika halpaa huvia jos se auttaa jaksamaan arjen pyöritystä ja vielä vahvistaa parisuhdettakin. Rokkaamaan siitä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti