As long as we both shall live

I met my husband 27 years ago on April the 1st.

Since that, we haven't spent many days apart otherwise than on occasional business trips. Perhaps it's a match made in heaven, or is it the feeling of an April Fool prank, who knows? We don't always think alike, but we are always on the same side, and stubborn enough to stay together. No relationship can last that long without worse days, but I truly believe that neither of us has ever thought about packing up - I know I haven't, and he still tells me I'm his best friend.
Our culture tends to focus on falling in love and passion, and thus many people think that when the original spark disappears, it's time to move on. A few years later that new person is no longer new and exciting, and once again, you are looking for the love of your life, and this time you know it's for real. I'm not against separating or divorce if your relationship really is at the end, but don't give up too fast - humans make mistakes and you are probably not quite the same person as when you first met, so why should he/she remain the same? Alcohol or drug problems, violent behaviour or cheating are one thing, but too many people have told me they got divorced because they were like best friends... hello, seriously?

We have been very family-centered, there was always a little one to take care of and older siblings had their needs, too. Besides full-time work and household of five there was no energy left to extra activities. But one day I realized that the children could be left home alone (then 7, 15 and 18, not neglecting toddlers here). We take child-free weekends every now and then, and once again remember how much fun we used to have with nobody asking for Mum every five minutes. This is also training for when the children move out, because some couples live for the family and then find out they have nothing in common when they have house for themselves.
Even before that we had discovered another marriage-counseling tool that is easily available and not

too expensive - the dvr, e.g. a set-top box with recording capability. On working days, there's much else to do and watching tv is not a top priority, but you may still have some favourite shows you'd like to see. We record all those that we both like, and then sit the Sunday afternoon together on the couch watching tv (some back-scratching and cuddling occurs, too). I get up only to go hanging up the laundry and putting on another load, and he feeds the troops between shows - the children know this is our we-time, when we discuss the week behind and plan the next, and simply strenghen our bond as a team. The Sunday afternoons used to be the most depressive time of the week, just waiting for the Monday morning, but now it is the highlight of the week.
Your thing in common can be something completely different, but it is worth looking for! It's a terrible cliché, but if your lover is also your best friend, you can count on him/her in sickness and in health, even when the life is not a bed of roses.
Tapasin mieheni aprillipäivänä 27 vuotta sitten, ja siitä lähtien on oltu tiiviisti yhdessä lukuunottamatta satunnaisia työmatkoja. Ehkä tämä on taivaassa päätetty liitto, ehkä vain harvinaisen onnistunut aprillipila - aina ei olla samaa mieltä mutta aina samalla puolella, ja niin itsepäisiä että pysytään yhdessä. Pitkään suhteeseen mahtuu myös huonoja päiviä, mutta en usko että kumpikaan on koskaan tosissaan ollut lähdössä - itse en ole, ja mies sanoo yhä että ollaan parhaat kaverit.
Kulttuurimme painottaa rakastumisen tunnetta ja intohimoa, ja siksi monet uskovat että kun kipinä katoaa on aika siirtyä eteenpäin. Muutaman vuoden päästä uusikin kumppani on tylsä, ja taas etsitään sitä lopullista oikeaa. En vastusta eroa jos suhde tosiaan on lopussa, mutta älä luovuta liian helposti - ihmiset tekevät virheitä, ja laulun vaatimus "älä koskaan ikinä muutu" on mahdoton ajatus. Viina, huumeet, väkivalta ja pettäminen on erikseen, mutta liian moni on tosissaan sanonut eronneensa kun kumppani oli "vain" paras kaveri - haloo, onpa kauheaa?
Me olemme olleet hyvin perhekeskeisiä, aina on ollut joku pieni ja isommillakin sisaruksilla tarpeensa, ja kokopäivätyön sekä viiden hengen huushollin ohella ei riittänyt energiaa muuhun. Kerran kuitenkin tajusin että lapset voi jo jättää keskenään kotiin (silloin 7, 15 ja 18, ei hylättyjä taaperoita) ja aloimme viettää silloin tällöin lapsivapaan viikonlopun. On kiva muistaa miten hauskaa on kun kukaan ei huutele äitiä viiden minuutin välein, ja samalla harjoitellaan sitä kun lapset joskus muuttavat pois - ettei kävisi niin kuin joillekin jotka silloin huomaavat ettei ole mitään yhteistä.
Aikaisemmin olimme keksineet toisenkin helpon ja melko halvan parisuhdetyökalun - tallentava digiboksi. Viikolla on kiire eikä ehdi katsella teeveetä, mutta ehkä joitakin lempisarjoja olisi kiva seurata. Me tallennamme kaikki joista kumpikin pitää, ja sunnuntai-iltapäivän istumme yhdessä sohvalla katsomassa niitä (myös rapsutusta ja halailua esiintyy). Minä nousen vain ripustamaan pyykkiä ja lataamaan uuden koneellisen, mies ruokkii joukot ohjelmien välissä, ja lapset tietävät että se on me-aikaa, jolloin juttelemme menneestä ja tulevasta viikosta ja lujitamme tiimiä. Ennen sunnuntai-iltapäivä oli masentavaa maanantain odottelua, mutta nykyään se on viikon kohokohta.
Teidän oma juttunne voi olla jotain ihan muuta, mutta se kannattaa etsiä! Se on karmea klisee, mutta kun rakkaasi on myös paras ystäväsi, voit luottaa häneen hyvinä ja huonoina päivinä, silloinkin kun elämä ei ole ruusuilla tanssimista.