No rest for the wicked

The last ten days have been like a rollercoaster. First I was on a business trip, spent a couple of days
in Helsinki attending a workshop. Here you see me as the competent businesswoman I am, travelling with my stylish bags and listening to music on the train... Sometimes I've been travelling quite a lot in my work, but nowadays overnight trips are rare and I certainly like it that way. When your fortysomething, it can be fun to go some places, but all in all, there's no place like home. You can spend one evening shopping but nights at a hotel become very boring after a while, not to mention missing your family and especially your own bed.

 The next day was Saturday with something totally different: the great firewood project at my Mum's house. My brother was the chainsaw operator, my husband arranged the logs for sawing and threw the readymade pieces away from the saw. And then the fun part: picking up the pieces, carrying them to the shed and arranging them into neat stacks. For this job we had a truly competent crew, my sister-in-law, my 17-year-old daughter and myself. My work is mostly tapping on a keyboard and the others do about the same, the daughter sometimes uses a pen or read a book if she's not on her phone. But we did it! When there's twenty cubic meters of dry birchwood in Mum's shed, it doesn't matter though holding a cup of coffee is virtually impossible and putting on a sock feels like running a marathon. She's a lumberjack and she's ok, sleeps all night and works all day!

After the relaxing woodwork weekend it was time to go back to business as usual. This means mostly working (tapping) as fast as you can, correcting other people's mistakes and remembering about thousand details at the same time. My unit produces documents for other departments, and thus our job is to be efficient and pedantic, know everything about our business, find problems that the salespersons haven't seen and generally be the caretakers/genitors who only get noticed if we fail. This week I got also to be a teacher for a few hours - this is something that haunts me from my previous profession, as the company sometimes wants to benefit from my alleged lecturing skills.

This morning my body finally decided to give up, and I woke up with a phenomenal flu. A working day just never ends when you keep sneezing, coughing, drinking coffee/water/vitamin drinks and eating pills and fresh mints. The worst part is to keep saying people you're not angry, it's just difficult to speak, and you're not crying even if your eyes are filled with water. Therefore I declare this weekend an official resting time, to be spent on a couch with a remote, a package of tissues, and a comfy blanket. It gets even better if you are provided with a helpful family, ready to fulfill your needs, and a spouse who fixes you suitable drinks in no time.
Also bear in mind that a dirty phone can wipe out a whole planet, at least if we believe the late Douglas Adams.
Elämä on ollut yhtä hullunmyllyä viime päivinä. Ensin olin työmatkalla, pari päivää Helsingissä workshopissa. Kuvasta näet miten pätevä bisnesnainen olen, hienoine laukkuineni ja kuunnellen musiikkia junassa. Joskus olen matkustanut enemmänkin työn takia, mutta nykyään onneksi yöpymiset ovat harvinaisia - nelikymppisenä koti on paras paikka. Yksi shoppailuilta menee, mutta hotelliyöt tympäisevät nopeasti, tulee ikävä perhettä ja varsinkin omaa sänkyä.
Seuraava päivä oli lauantai, joka meni aivan erilaisissa merkeissä: suuri polttopuuprojekti äidin luona. Velimies käytti moottorisahaa, oma mies lappoi halkoja sahapukille ja siitä pois, ja sitten oli se hauska työ: klapit täytyi myös poimia, kantaa liiteriin ja pinota siististi. Tässä hommassa meillä oli oikein asiantuntijatiimi, veljen vaimo, meidän neiti 17v sekä minä. Minun työni on lähinnä näppäilyä ja samaa tekevät muutkin, tytär sentään vähän käyttää kynääkin ja lukee kirjoja jos ei ole puhelimella. Mutta me teimme sen! Kun äidin liiterissä on 20 mottia kuivaa koivuklapia, ei haittaa vaikka kahvikuppi ei pysy kädessä ja sukkien laitto on kuin maratonjuoksu. Korkealla kunnahalla hongat huminoi, kirves laukkaa, puuta haukkaa, pokasaha soi...
Rentouttavan puusouviviikonlopun jälkeen oli mukava palata töihin. Siihen kuuluu yleensä että näppistä saa takoa kuin tuli hännän alla, etsiä muiden mokia ja samaan aikaan pitää muistaa tuhat yksityiskohtaa. Meidän yksikkö tekee asiakirjoja muille yksiköille, joten meidän pitää olla tehokkaita ja pikkutarkkoja, huomata virheet joita myyntipuoli ei ole hoksannut, ja yleensäkin olla yleismiehiä joiden olemassaolo muistetaan vain jos me mokaamme. Tällä viikolla sain myös leikkiä luennoitsijaa muutaman tunnin, se homma vainoaa minua entisestä ammatista kun työnantaja toisinaan haluaa hyödyntää oletettua opetustaitoani.
Tänä aamuna kroppa sitten päätti luovuttaa, ja heräsin kamalan flunssan kourissa. Työpäivä on tosi pitkä kun sen viettää aivastellen, yskien, juoden kahvia/vettä/vitamiinijuomia ja syöden pillereitä ja kurkkupastilleja. Ärsyttävintä on toistella että en ole vihainen, puhuminen vain sattuu, enkä myöskään itke vaikka silmistä vuotaakin koko ajan vettä. Siksi julistan tämän viikonlopun viralliseksi lepoajaksi, joka vietetään sohvalla kaukosäätimen, nessupaketin ja viltin kanssa. Vielä parempi jos saatavilla on palvelualtis perhe, joka tyydyttää kaikki tarpeesi, ja puoliso joka sekoittaa sopivia drinkkejä alta aikayksikön. Muista vielä että likainen puhelin voi levittää flunssaa joka tuhoaa koko planeetan väestön - ainakin jos uskomme edesmennyttä Douglas Adamsia.