But now we're talking about cats. When I was a child, we didn't have any pets at first. But a neighbour had cats living in their cowshed, and after my Grandma started feeding them, they kind of moved to our empty barn and slept on the loft. We lived in small village with virtually no traffic and they had warm places for night, so it wasn't so bad though they were outdoor cats.
Taavi and Kaapo take it easy when i write.I was at the university when my boyfriend and I discussed pets and thought it would be nice to have one. Since we were living in a 33m2 apartment, a big dog wasn't an option. So cat it was, and we got Kalle (actually, Charles the Great or Charlemagne, if you like). He was very beautiful, with grey-black stripes on the head and back, white belly and paws and green eyes. He was probably the most independent cat on earth - he did exactly what he wanted, hid for long times in that small apartment and then showed up to attack us in sleep, climbed the curtains and destroyed furniture. He could come and lie in your lap, purr and expect petting, and in the next second he was all teeth and claws. He scratched my arm only days before our wedding, so badly that I had to put on some foundation to cover the worst bruises, because I didn't want my crazy cat to be the main discussion theme at my wedding. He was still with us when our older kids were little, and somehow he understood not to scratch the small people, even though he'd still attack my feet from under the bed. But he taught us really well: you know how cat persons boast about their difficult cats - we are those people, thanks to Kalle.
Later on we moved to a house and let Kalle become an outdoor cat, and he loved mousehunting and the big yard. But then he was overrun by a car in front of our house, and we decided to have a new cat and never, ever let it wander outside, in the harm's way.
We thought that an indoor cat would like company, and so our new family members were kittens Mauno and Lempi, both black and white with grey-yellow eyes. Mauno was very social, he loved every single human he ever met and started purring immediately when someone walked in. He always wanted company and stayed with people, and didn't mind at all that our daughter carried him with her, whereever she went in the house. Lempi was shy and rather kept to herself, but even she came to bed when Mauno was there, and if you sat on the couch they could both jump in your lap. Sadly, Lempi had a heart failure and passed away, only two years old.
Lempi and Mauno's favourite time of the day.
Of course Mauno needed a new friend, and this time we got Liinu, a blue-eyed young lady with white fur, with some black and orange spots. She didn't like humans at all and wanted to have as little contact as possible, but luckily she and Mauno got nicely along - he was sweet and welcoming, let her eat first and pick the toys she wanted, so they became friends pretty soon. But poor Mauno had really bad luck with his lady friends - about a year later Liinu became suddenly ill. She spent one night under the bed, turning and sounding restless, and though I called the vet early in the morning, the poor thing died on the way to the appointment. The vet found out that she had a contagious disease that couldn't have been treated. So Mauno was now a carrier, and couldn't meet any other cats as long as he would live. We were lucky in that Mauno lived ten more happy years after that, the only early effect was that he slowly became blind, but being an indoor cat for all his life, that didn't seem to bother him at all. He still loved everyone and welcomed one more human baby to the family - the more servants, the merrier. Finally when he was 13 years old, we started noticing that he didn't eat much and looked old, and it was time to let him go. We knew that we would have to be cat-less for five years to make sure that the disease was gone from our house, and I thought that after that time we wouldn't want another one anymore.
Never say never. One spring I realised that the five years would be gone in the autumn, and when I had let the thought in my mind, it wouldn't go away. It took a few months to convince the husband, but the rest of the family was enthusiastic about having new cats.
So we went back to the same shelter where all our cats have come from. We wanted to have two boys who'd already be friends, and preferably some other coulouring than black and white. We were told about these orange twin brothers whose human had become allergic, and to her greatest sorrow had to give the boys away. And thus we became proud pawrents of Taavi and Kaapo. They took control of our household immediately like they had always been with us. To complete the cycle, not even these cats are very "catty" - as Kalle was a crazy adventurer, Mauno overwhelmingly loving and social, Lempi shy, and Liinu hated people, Taavi and Kaapo sometimes behave like dogs - they follow the human's every step, welcome everyone who walks in and even chase their tails (I've never seen cats do that). They are our babies and already spoiled rotten, we even built them a catio or "cathouse" because in their old home they had had a big balcony with safety net.
The husband, who had to be talked into having new cats, feeds them, cleans the litter, picks the boys in his lap and hopes that they would sleep at his feet - but of course, the cats made their own decisions and took the youngest daughter's room as their own. To rephrase an old Finnish proverb, it's better to live under the paw than with no roof on your head - and to cat people, a cat is what makes a home cosy.
~~~~~~~~~~~~
Sanotaan, että koirilla on isäntäväki, mutta kissoilla henkilökuntaa. Se on ihan totta, mutta kumpikaan ei ole toista parempi lemmikki, minä pidän molemmista. Mutta nyt puhutaan kissoista. Kun olin lapsi, meillä ei aluksi ollut mitään eläimiä. Mutta lähinaapurilla oli navettakissoja, ja kun isoäiti alkoi ruokkia niitä, ne muuttivat pikku hiljaa meidän latoon ja nukkuivat navetan ylisillä. Asuimme pikkukylässä, jossa oli tosi vähän liikennettä, ja kun kissoilla oli lämmin nukkumapaikka, ei ollut ollenkaan niin paha vaikka ne asuivat ulkona.
☆☆☆
Olin yliopistossa, kun mietimme poikaystävän kanssa, että lemmikki olisi kiva. Koska asuimme 33 neliön yksiössä, iso koira ei oikein ollut vaihtoehto. Joten kissa se täytyi olla, ja meille tuli Kalle (oikeastaan Kaarle Suuri, tai Charlemagne). Se oli kaunis kissa, vihreät silmät sekä harmaamustaraitainen pää ja selkä, valkoiset tassut ja alavartalo. Se oli myös maailman itsenäisin kissa - teki mitä halusi, piiloutui pitkiksi ajoiksi pienessä asunnossa ja ilmestyi sitten hyökätäkseen kimppuun kun nukuimme, kiipeili verhoihin ja tuhosi huonekaluja. Se saattoi tulla syliin, kehrätä ja odottaa paijausta, ja seuraavassa hetkessä olla pelkkiä kynsiä ja hampaita. Se muun muassa raapi käsivarteni vain vähän ennen meidän häitä niin pahasti, että meikkasin pahimmat jäljet piiloon, kun halusin että häissä puhutaan muustakin kuin meidän hullusta kissasta. Se oli meillä vielä kun isommat lapset olivat pieniä ja ymmärsi olla raapimatta pikkuihmisiä, vaikka hyökkäsi sängyn alta minun jalkoihini kuten aina. Mutta se koulutti meidät hyvin: kissaihmiset aina kehuskelevat hankalilla kissoillaan, ja me olemme juuri sellaisia - kiitos Kallen.
☆☆☆
Myöhemmin muutimme omaan taloon ja Kallesta tuli ulkokissa, ja se rakasti hiirijahtia ja isoa pihaa. Mutta se jäi auton alle aivan talon edessä, ja päätimme ottaa sisäkissan, jota ei ikimaailmassa päästettäisi ulos surman suuhun. Sisäkissa kaipaisi seuraa, ja niin uusiksi perheenjäseneniksi tulivat mustavalkoiset, keltaharmaasilmäiset pennut Mauno ja Lempi. Mauno oli tosi seurallinen, piti kaikista ihmisistä ja alkoi kehrätä heti kun joku astui sisään. Se kaipasi seuraa, pysytteli ihmisten luona eikä välittänyt, vaikka tytär kanniskeli sitä ympäriinsä, mihin sitten menikin talossa. Lempi oli ujo ja viihtyi omissa oloissaan, mutta sekin saattoi tulla sängylle, kun Mauno oli siellä, ja jos istui sohvalla, molemmat hyppäsivät syliin. Ikävä kyllä Lempillä oli sydänvika, ja se kuoli vain 2-vuotiaana.
☆☆☆
Mauno tarvitsi uuden kaverin, ja niin meille tuli Liinu, sinisilmäinen neitokainen, jonka valkoisessa turkissa oli vain jokunen musta ja oranssi pilkku. Se ei pitänyt ihmisistä ja vältti kaikkia kontakteja, mutta onneksi se ja Mauno tulivat hyvin toimeen - Mauno oli kiltti herrasmies, antoi Liinun syödä ensin ja valita lelunsa, ja niistä tuli nopeasti ystävät. Mutta Maunolla oli huono tuuri naisystävien suhteen - vain vuoden päästä Liinu sairastui yhtäkkiä. Se kääntyili yhden yön sängyn alla, kuulostaen levottomalta, ja vaikka soitin eläinlääkärille heti aamusta, ressukka kuoli matkalla lääkäriin. Eläinlääkäri selvitti, että Liinulla oli tarttuva sairaus, jota ei olisi voinut mitenkään hoitaa. Joten Mauno oli nyt tartunnan kantaja, eikö saisi koskaan tavata muita kissoja. Mauno eli tyytyväisenä vielä kymmenisen vuotta, ainoa varhainen taudin oire oli, että siitä tuli vähitellen sokea, mutta sisäkissana se ei tuntunut haittaavan sitä yhtään. Se tykkäsi edelleen kaikista ja vastaanotti perheeseen vielä yhden ihmisvauvankin - mitä enemmän palvelusväkeä, sen parempi. Se oli lopulta jo 13-vuotias, kun huomattiin että se ei enää syönyt kunnolla ja alkoi vaikuttaa vanhalta, ja oli aika päästää se menemään. Tiedossa oli, että meidän täytyisi olla kissattomia viisi vuotta, jotta sairaus olisi varmasti kadonnut talosta, ja arvelin että en sitten enää edes haluaisi uutta lemmikkiä.
☆☆☆
Älä koskaan sano ei koskaan. Yhtenä keväänä tajusin, että viisi vuotta tulisi täyteen syksyllä, ja kun ajatus oli tullut mieleen, niin se ei lähtenyt pois. Miehen suostuttelemiseen meni muutama kuukausi, mutta muu perhe oli innoissaan ajatuksesta.
☆☆☆
Joten marssimme löytöeläintaloon, josta kaikki meidän kissat ovat tulleet. Toivoimme poikia, jotka olisivat jo kavereita, ja mieluiten jotain muuta väriä kuin mustavalkoista. Meille kerrottiin oransseista kaksospojista, joista emäntä oli allergian vuoksi suureksi surukseen joutunut luopumaan. Ja niin meistä tuli Taavin ja Kaapon ylpeät vanhemmat. Ne ottivat talon heti haltuun, niin kuin olisivat aina asuneet meillä. Ja jotta ympyrä sulkeutuisi, nämäkään mirrit eivät ole kovin perinteisiä kissoja - kun Kalle oli hullu seikkailija, Mauno ylivertaisen lempeä ja seurallinen, Lempi ujo, ja Liinu inhosi ihmisiä, Taavi ja Kaapo käyttäytyvät joskus kuin koirat - ne seuraavat ihmisen joka askelta, ottavat vastaan jokaisen tulijan ja jopa jahtaavat häntäänsä (en ole koskaan nähnyt kissojen tekevän sitä). Ne ovat meidän vauvoja ja jo pilalle hemmoteltuja, rakensimme niille jopa oman "kissanpöntön", koska vanhassa kodissa oli ollut iso verkotettu parveke.
☆☆☆
Mies, joka piti suostutella kissojen ottamiseen, ruokkii niitä, putsaa hiekkalaatikon, poimii poikia syliin ja toivoo, että ne nukkuisivat hänen jalkopäässään - kissat toki tekivät oman ratkaisun ja valitsivat tyttären huoneen omakseen. Vähän muuntaen vanhaa sananlaskua, parempi elää tassun alla kuin taivasalla - ja kissaihmisille juuri kissa tekee asunnosta kodikkaan.
No comments:
Post a Comment